Luku 5 – Kuka minä olen?

Luku 5 – Kuka minä olen?

“Kuka minä olen?” – tuo yksinkertainen kysymys on askarruttanut ihmismieltä vuosituhansien ajan. Ehkä olet kysynyt sitä itsekin hiljaisina hetkinä: kuka olen, kun riisun pois nimeni, titteleni ja velvollisuuteni? Ensimmäisenä mieleen voivat nousta roolit ja määritelmät, joilla tavallisesti esittelemme itsemme: olen jonkun tytär tai poika, jonkun puoliso, ammatiltani tätä, luonteeltani tuota. Nämä vastaukset tuntuvat tuttuina turvasatamina – ne kertovat tarinaa itsestämme ja asemastamme maailmassa. Mutta ovatko nuo roolit, luonteenpiirteet, tottumukset, uskomukset ja elämäntarinamme todella vastaus kysymykseen kuka minä olen?

Jokaisen minä olen näin –määritelmän takana on kerros identiteettiä. Voimme ajatella identiteettiämme kuin sipulia: kerros kerrokselta paljastuva kokonaisuus, joka koostuu ulkoisista ja sisäisistä samastumisista. Roolit ovat yksi selkeä kerros. Olemme työpaikalla ehkä esimiehiä tai alaisia, kotona vanhempia tai puolisoita, ystäväpiirissä tietynlaisia persoonia. Pidämme yllä erilaisia naamioita tilanteen mukaan – emmekä suotta puhu persoonasta, sillä latinaksi persona tarkoitti alun perin näyttelijän naamaria. Maailma antaa meille rooleja ja odotuksia, kuin näyttämöllä jaetut roolihahmot. Kuten Shakespeare kuuluisasti kirjoitti: “Koko maailma on näyttämö, ja kaikki miehet ja naiset vain näyttelijöitä.”. Pukeudumme siis elämän näytelmässä, milloin mihinkin rooliin. Tottumukset ja luonteenpiirteet muodostavat toisen kerroksen: opitut tavat ja reagointimallit, joista sanomme “tällainen minä olen”. Uskomukset ovat kolmas kerros – käsitykset, joihin uskomme horjumatta (“maailma on tällainen”, “minun täytyy olla tuollainen”). Ja kaiken kruunaa oma tarinamme: elämäkerta, jota kerromme itsellemme ja muille, tapahtumineen ja käännekohtineen. Näistä aineksista rakentuu se, mitä kutsumme omaksi persoonaksemme, minuudeksemme – kokoelma rooleja ja tarinoita, joihin samaistumme.

On tärkeää huomata, että nämä identiteetin kerrokset ovat jatkuvassa liikkeessä. Roolit vaihtuvat elämänvaiheiden myötä, tottumukset ja mieltymykset muuttuvat, uskomuksetkin saattavat päivittyä kokemusten karttuessa. Silti me helposti takerrumme niihin kuin ne olisivat muuttumaton totuus itsestämme. Samastumme rooliin – vaikkapa hoivaavaan vanhempaan – ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja lähtee, koemme yhtäkkiä tyhjyyttä: kuka olen, jos en enää olekaan tarvittu vanhempi? Samoin työroolin menettäminen, ihmissuhteen päättyminen tai jokin muu elämänmuutos voi järisyttää minuuttamme. Se, mikä oli pitkään määritellyt olemassaoloamme, katoaa, ja jäämme peilin eteen oudon alastomina kysymyksen kanssa: kuka minä olen, oikeasti?

Tällaisissa hetkissä piilee kipua, mutta myös mahdollisuus. Kipu kertoo, että olemme samaistaneet itsemme johonkin ulkoiseen tai muuttuvaan – naamioon, joka on nyt riisuttu. Mahdollisuus puolestaan on siinä, että voimme alkaa etsiä jotain syvempää itsemme ytimestä. Emme ehkä aiemmin edes tienneet kaipaavamme vastausta, mutta nyt kysymys nousee esiin pakottavana. Se kutsuu meitä katsomaan minuuttamme rehellisemmin ja tarkemmin. Voisiko olla, että minä en olekaan yhtä kuin kaikki nämä kerrokset? Monet henkiset perinteet vakuuttavat juuri näin. Ne muistuttavat, että minulla on rooleja, ominaisuuksia ja ajatuksia, mutta en ole yhtä kuin ne. Me kannamme rooleja, mutta emme ole roolimme. Meillä on ajatuksia ja tunteita, mutta emme ole ajatuksemme emmekä tunteemme. Syvällä sisimmässä on jotakin pysyvämpää.

Tuo pysyvämpi olemus on häivähdellyt läsnä koko ajan, huolimatta kaikista elämän muutoksista. Voimme nimetä sen tietoiseksi havaitsijaksi – eräänlaiseksi sisäiseksi tarkkailijaksi, joka on ollut kanssamme lapsuudesta asti, muuttumattomana, kun keho, mieli ja olosuhteet ovat vaihdelleet. Kun pysähdymme tarkkailemaan itseämme, huomaamme kaksi tasoa: on kaiken mielen hälyn keskellä ääni tai tunne, joka sanoo minä, ja on hiljaisempi läsnäolo, joka huomaa tuon minä-äänen. Jos kuuntelet ajatuksiasi, voit ehkä havaita, että on ajatus – ja sitten on tietoisuus, joka huomaa ajatuksen. Ikään kuin ajatuksen taustalla olisi hiljainen todistaja, puhdas oleminen, joka vain havaitsee. Se havaitsija on neutraali ja tyyni; se ei ole tarina, vaan läsnäolo. Mitä enemmän harjoitamme tätä itsemme havainnointia, sitä vahvemmin tuo hiljainen läsnäolo astuu esiin. Vähitellen ajatukset ja tunteet menettävät ylivaltaansa, kun emme enää samaistu niihin täysin. Mieleen alkaa avautua tilaa ja rauhaa – pieniä taukoja ajatusten virtaan, joissa koemme pelkkää tietoista olemassaoloa. Noina hetkinä voi jopa tuntua siltä, että kaikki se mikä yleensä määrittää identiteettiämme – keho, tunne-elämä, roolit, ulkomaailma – asettuu ikään kuin taka-alalle. Pinnan alla pilkahtaa jokin paljon perustavampi todellisuus: puhtaan tietoisuuden kokemus, jossa olemme syvästi läsnä ja kokonaisia. Se on tuttu ja silti uusi tunne, paradoksaalisen vaikeasti kuvailtava. On kuin löytäisi itsestään jotakin, joka on olennaisesti minä itse ja samalla jotain äärettömän paljon suurempaa kuin se rajallinen minä, joksi olin itseni luullut.

Tässä piilee vastaus kysymykseen “Kuka minä olen?” – vastaus, jota sanat voivat vain osoittaa, mutta eivät tyhjentää. Ihmisen syvin identiteetti ei ole mikään rooli tai tarina, ei mikään mielen luoma määritelmä, vaan tietoisuus itse: tuo muuttumaton minä olen -läsnäolo kaiken taustalla. Sitä voimme kutsua todelliseksi Itseksi. Kaikki muu – ego, persoonallisuus, jopa maailma ympärillämme – on kuin näyttämöä ja naamioita, joilla tämä syvin Itse leikkii piilosta itsensä kanssa. Henkisen maailmankuvan mukaan vain tietoisuus on perimmäinen todellisuus, ja kaikki muodot ovat lopulta harhaa sen verhona. Tämä ei tarkoita, että elämä olisi merkityksetöntä – päinvastoin! Vaikka ego ja maailma olisivatkin kuin unta, ne ovat erittäin käyttökelpoisia unia. Ne tarjoavat näyttämön, jolla voimme kasvaa ja herätä ymmärtämään totuuden. Suhteet, arjen haasteet ja egon kolhut ovat kuin peilejä, joista heijastuu se, mitä meidän on nähtävä. Niiden kautta meillä on tilaisuus oivaltaa, mihin samaistumme ja mitä itsestämme uskomme – ja mahdollisuus päästää irti vääristä käsityksistä. Egoa ei siis tarvitse vihata tai tuhota; sen kanssa ei tarvitse käydä sotaan. Päinvastoin, voimme tarkastella egoa lempeästi ja uteliaasti, ikään kuin ottaisimme naamarin käteemme ja katselisimme sitä valoa vasten. Naamio (ego) saa olla olemassa, mutta nyt näemme sen läpi. Sen läpi siintää jotain todenmukaista.

Tämä johdanto on kutsu aloittaa syvällinen tutkimusmatka minuuden kerrosten läpi. Emme yritä paeta persoonallisuuttamme tai arkeamme, vaan katsomme niitä uusin silmin – tietoisemmin. Seuraavissa luvuissa sukellamme tarkastelemaan roolejamme ja sitä, miten ne muovaavat egoa. Pysähdymme pohtimaan egon luonnetta: mitä ego oikeastaan on, miten se hallitsee elämäämme ja millaisia tarinoita se punoo. Tutkimme, kuka on se tietoinen havaitsija, joka voi astua askeleen taakse ja nähdä egon touhut neutraalisti. Ja lopulta käännämme katseen kohti kaikkein perustavinta kysymystä – todellista Itseä – ja yritämme sanojen avulla tavoittaa tuon sanojen tuolla puolen olevan olemuksemme. Matka “Kuka minä olen?” -kysymyksen äärelle voi olla syvästi ravisuttava, jopa hämmentävä, mutta se on ennen kaikkea vapauttava. Kerros kerrokselta riisumme harhoja, kuin kuorisimme sipulia – ja vaikka se nostaisi kyyneleitäkin silmiin, lopulta löydämme jotain aidosti lohdullista ja todellista. Astutaan yhdessä polulle kohti totuutta itsestämme, lempeästi tutkien ja ihmetellen – ja annetaan todellisuuden havahtua esiin sisältämme.