Luku 3 – Miten mieli luo maailman?

Luku 3 – Miten mieli luo maailman?

Jos heräät aamulla pahantuulisena, koko maailma saattaa tuntua harmaalta ja tylyltä. Samat kadut, samat ihmiset ja tilanteet voivat näyttää synkiltä, kun mielesi on musta. Ja kun taas heräät rakastuneena tai innostuneena, koko ympäröivä todellisuus vaikuttaa valoisammalta – linnut laulavat kauniimmin, vastaantulijoiden kasvotkin näyttävät ystävällisemmiltä. Mikä on muuttunut? Maailma itse ei välttämättä ole muuttunut mihinkään – mutta mielentilasi on. Tämä arkinen havainto on avain oivallukseen, jota tämä kirja tarjoaa: maailma sellaisena kuin sen koemme on pitkälti mielemme luomus. Me emme näe maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa on, vaan sellaisena kuin me itse olemme.

Sanotaan, että maailma on tietoisuuden uni. Tällä tarkoitetaan, että elämä jonka koemme on kuin unta, jota perustavanlaatuisempi tietoisuus näkee. Yksilön mieli on tässä unessa ikään kuin ohjaaja ja lavastaja: se muotoilee kokemuksemme projisoimalla havaintomme, tulkintamme ja merkityksemme tietoisuuden kentälle. Emme yksinämme luo ajatuksen voimalla fyysisiä puita tai taloja tyhjästä, mutta annamme kaikelle näkemällemme merkityksen ja muodon mielessämme. Mieli maalaa maailman väreillään – pelkojen varjoilla, toiveiden hehkulla, uskomusten sävyillä ja tarinoiden kuvioilla. Näin jokainen meistä elää hieman eri maailmassa, omassa tajuntamme elokuvassa. Maailmankaikkeus näyttäytyy meille juuri sellaisena, millaiseksi mielemme linssi sen värittää. Ei siis ole olemassa mitään täysin objektiivista ”siellä ulkona” olevaa maailmaa, jota kokisimme sellaisenaan. On vain tämä subjektiivinen uni, jonka läpi todellisuutta tulkitsemme.

Kuvittele mielesi ikkunaksi, jonka läpi katselet maailmaa. Jos ikkunan lasi on kirkas ja puhdas, valo tulvii sisään ja näet asiat selkeinä. Mutta useimmiten ikkunamme on täynnä elämän varrella kertyneitä hahmoja ja tahroja: vanhoja uskomuksia, opittuja pelkoja, menneiden kokemusten jättämiä jälkiä. Näiden läpi katsomme ulos. Ei ole ihme, että maailma näyttää silloin sumealta tai vääristyneeltä – vika ei ole itse maailmassa, vaan ikkunassa. Toisen ihmisen ikkuna voi olla erilainen: siinä missä yksi näkee tilanteessa uhkan, toinen näkee mahdollisuuden. Kaksi ihmistä voi seistä rinta rinnan samassa hetkessä, mutta he kokevat eri maailman, koska heidän mielensä suodattimet ovat erilaiset.

Mieli on mestarillinen tarinankertoja ja taitava projektoimaan – heijastamaan omia sisältöjään ulkomaailmaan. Se tekee sitä huomaamattamme kaiken aikaa. Seuraavaksi tarkastelaan, miten tietyt mielen piirteet luovat kokemamme maailman: uskomukset, pelot, toiveet ja tarinat. Näiden kautta mieli maalaa oman todellisuutemme maiseman.

Uskomukset luovat suodattimen

Uskomuksemme muodostavat kuin linssin, jonka läpi havainnoimme jokaisen tilanteen. Jos esimerkiksi uskot sydämessäsi, että ihmiset pohjimmiltaan haluavat sinulle hyvää, kohtaat todennäköisesti maailmassa paljon ystävällisyyttä. Hymyilet herkemmin ja huomaat muissa hyvät puolet – ja usein he vastaavat siihen samoin. Toisaalta jos kannat uskomusta, että maailma on vaarallinen tai ihmiset ovat itsekkyydessään petollisia, tämä uskomus värittää jokaista kohtaamista. Saatat tulkita viattomatkin eleet uhkaaviksi: ystävän unohtama soitto vahvistaa uskoasi siitä, ettei kehenkään voi luottaa. Mieli löytää taitavasti todisteita tukemaan sitä, mihin jo valmiiksi uskomme. Niin vahva on uskomusten suodatin, että se voi muuttaa kokemuksemme saman tien: yhdelle lasi on puoliksi täynnä, toiselle puoliksi tyhjä – vaikka fyysinen todellisuus on identtinen, mielen tulkinta tekee siitä erilaisen.

Uskomukset voivat olla tietoisia vakaumuksia tai aivan huomaamattomia taustaoletuksia. Esimerkiksi lapsena opitut arvot ja asenteet kulkevat mukanamme linssinä, jota emme edes tiedosta. Ne voivat koskea omaa arvoamme (“minä kelpaan vain, jos olen täydellinen”), ihmissuhteita (“rakkaus sattuu aina”) tai vaikkapa rahaa (“rahaa on niukasti ja siitä on taisteltava”). Kun elämäntilanteet sitten vaihtelevat, mieli peilaa näitä uskomuksia jokaiseen kokemukseen. Jos uskot, ettet ansaitse jotain hyvää, saatat huomaamattasi torjua sen silloinkin kun se on tarjolla – ja maailma näyttää paikalta, joka kieltäytyy antamasta sinulle onnea. Uskomus toteuttaa itseään, ja maailma vahvistaa sen todeksi omassa kokemuksessasi. Näin muodostuu noidankehä: mieli ennustaa ja samalla luo oman todellisuutensa.

Hyvä uutinen on, että kun jokin uskomus havaitaan ja kyseenalaistetaan, linssi kirkastuu edes hieman. Olet ehkä kokenut joskus hetken, jolloin jokin vanha ajatus itsestäsi murtui – esimerkiksi oivalsit, ettet olekaan toivoton tietyssä asiassa. Yhtäkkiä koko maailma saattoi tuntua avoimemmalta, mahdollisuuksia täynnä olevalta. Maailma ei muuttunut, mutta sinun tapasi nähdä se muuttui uskomuksen muuttuessa. Tämä on mielemme voima: muokkaamalla uskomuksiaan ihminen muokkaa kokemustodellisuuttaan.

Pelkojen ja toiveiden linssit

Myös tunneperäiset voimat, kuten pelko ja toive, toimivat voimakkaina linsseinä. Pelon vallassa maailma kaventuu uhkien näyttämöksi. Kun pelkäämme jotakin, mielemme alkaa nähdä pelon kohdetta kaikkialla – tai tulkita neutraalit tilanteet vaarallisiksi. Ajattele aikaa, jolloin olet ollut yksin pimeässä ja pelännyt: jokainen rasahdus saattoi tuntua merkiltä jostakin uhkaavasta. Vanha tarina kuvaa tätä osuvasti: pimeällä polulla lojuva köysi voi säikähtäneestä mielestä näyttää hetken käärmeeltä. Köysi on koko ajan vain köysi, mutta pelko projisoi siihen käärmeen hahmon. Samalla tavoin mielemme voi pelon vaikutuksesta luoda “käärmeitä” elämämme poluille – uhkakuvia ja kauhuskenaarioita, jotka tuntuvat todellisilta, vaikka ovatkin mielen tuotetta. Pelon linssi vääristää havaintojamme niin, että alamme epäillä silloinkin, kun kaikki on hyvin. Maailma näyttää pelottavalta, koska mielessämme kannamme pelkoa.

Toiveet ja halut puolestaan värittävät maailman toisella tavalla. Vahva toive voi saada meidät näkemään sitä, mitä kaipaamme – joskus silloinkin, kun sitä ei objektiivisesti ole läsnä. Janoiselle kangastus näyttää vedeltä autiomaassa. Samoin voimakkaasti rakkautta janoava ihminen saattaa tulkita ystävällisyyden merkiksi romanttisesta kiinnostuksesta, tai rahaa himoitseva näkee jokaisessa kohtaamisessa mahdollisuuden hyötyä taloudellisesti. Kun todella haluamme jotakin, mielemme suodattaa maailman tämän halun kautta: huomaamme kaiken, mikä liittyy tavoitteeseemme, ja usein sivuutamme muun. Maailma muuttuu kuin näyttämöksi, jolla etsimämme asia on pääosassa – ja muut yksityiskohdat jäävät varjoon.

Pelot ja toiveet kulkevat usein käsi kädessä. Saatamme yhtä aikaa pelätä, ettemme saa sitä mitä eniten haluamme. Tällöin mieli sekä maalaa taivaanrannan toiveidemme hehkulla että maalaa varjoihin pelon hahmoja. Esimerkiksi ihminen, joka toivoo kovasti saavansa unelmatyön, saattaa nähdä tuossa mahdollisuudessa kaikkialta vain merkkejä onnistumisesta – mutta samanaikaisesti hänen pelkonsa epäonnistumisesta voi iltaisin hiipiä esiin maalaten mielikuvia siitä, miten kaikki voikin mennä pieleen. Näin hänen kokemansa maailma vuorottelee toivon valon ja pelon varjojen välillä. Ulkoinen todellisuus (työpaikkahakuprosessi) kulkee kulkuaan, mutta mielessä hän elää voimakkaasti omaa sisäistä draamaansa. Me kaikki tunnemme tämän inhimillisen taipumuksen: ennen jännittävää tilannetta mielemme saattaa vuoroin unelmoida parhaasta ja vuoroin hermoilla pahinta. Huomaamme, kuinka vähän noilla mielen kuvitelmilla lopulta on tekemistä sen kanssa, miten todellisuus lopulta tapahtuu – mutta silti ne vaikuttavat syvästi siihen, miten koemme tilanteen hetki hetkeltä.

Kun ymmärrämme, että pelot ja halut ovat mielen luomia linssejä, voimme suhtautua niihin lempeämmin. Ne ovat kuin aaltoja, jotka käyvät tietoisuutemme pinnalla, saaden maiseman vääristymään hetkeksi. Aivan kuten aallot tyyntyessään veden pinta heijastaa maailman selkeästi, mielikin rauhoittuessaan näyttää todellisuuden kirkkaammin. Pelon tai voimakkaan halun hetkellä voimme muistuttaa itseämme: “Nyt mieleni suodattaa kokemusta voimakkaasti. Kaikki ei välttämättä ole ihan sitä, miltä juuri nyt tuntuu.” Tämä oivallus on kuin pieni rako pilviverhossa – valon pilkahdus, joka palauttaa yhteyden nykyhetkeen ja laajempaan näkökulmaan.

Tarinat, joita mieli kertoo

Mieli rakastaa tarinoita. Se punoo jatkuvasti kertomusta elämästämme: menneistä tapahtumista, tulevista mahdollisuuksista, siitä keitä olemme ja mitä maailma merkitsee. Tämä tarina on kuin linssi sekin, ehkä kaikkein kokonaisvaltaisin niistä. Jokaisella meistä on oman elämänsä käsikirjoitus, jota mieli kirjoittaa ja johon se myös uskoo. Tarinat muodostuvat uskomuksistamme, toistuvista ajatuksista ja tunteista – ja me kerromme niitä itsellemme yhä uudestaan, kunnes ne alkavat tuntua muuttumattomilta totuuksilta.

Tarina voi olla esimerkiksi rooli, johon samastumme: “Minä olen tieteentekijä, rationaalinen ihminen, joka ei usko henkisyyteen” tai “Minä olen kärsivä uhri, jolle elämä aina heittää kapuloita rattaisiin”. Kun kannamme tällaista kertomusta mukanamme, jokainen uusi kokemus tulkitaan tarinan näkökulmasta. Rationaalinen tieteentekijä saattaa kohdata selittämättömän onnekkaan sattuman, mutta hänen mielensä ehkä selittää sen pelkäksi sattumaksi, koska tarinaan ei sovi ajatus korkeammasta tarkoituksesta. Uhri-rooliin samaistunut taas sivuuttaa onnistumisensa onnenkantamoisina, mutta jokainen vastoinkäyminen kirjataan todisteeksi siitä, että “näin minulle aina käy”. Mieli muokkaa havaintoa niin, että se sopii olemassaolevaan tarinaan. Tämä on sen keino pitää yllä johdonmukaisuutta – silloinkin kun tarina rajoittaa ja satuttaa meitä.

Tarinat eivät rajoitu vain identiteettiimme, vaan myös siihen, millaisena näemme maailman. Kulttuurimme ja yhteiskuntamme tarjoavat paljon valmiita kertomuksia: “Maailma on kilpailu, jossa vain vahvat pärjäävät” tai “Elämässä on tarkoitus löytää yksi polku ja seurata sitä”. Huomaamattamme omaksumme näitä kertomuksia ja ne alkavat värittää kokemustamme. Jos uskomme vaikkapa tarinaan, että onnellisuus löytyy menestyksestä ja asemasta, saatamme jatkuvasti tarkastella maailmaa “seuraavan saavutuksen” näkökulmasta. Kaunis auringonlasku jää huomaamatta, koska tarinamme käsikirjoitus patistaa meitä eteenpäin, etsimään jotakin lisää. Vastaavasti, jos tarinamme on että “maailma on pohjimmiltaan hyvä paikka”, saatamme vaikeuksissakin löytää lohduttavia merkityksiä ja uskoa asioiden järjestymiseen. Tarina muodostaa kehyksen, jonka kautta tulkitsemme elämän tapahtumia ja niiden merkitystä.

On tärkeää huomata, että tarina ei ole sama asia kuin totuus. Se on mielen rakentama merkitysten kehys. Tarinat voivat muuttua – ja me voimme herätä näkemään, ettei mikään yksittäinen kertomus voi koskaan täysin kuvata todellisuutta. Kun alamme tarkastella mieleemme juurtuneita tarinoita, teemme pienen irtioton unesta: huomaamme kertovamme itsellemme tarinaa, ja tuo oivallus luo etäisyyttä. Yhtäkkiä emme olekaan enää täysin tarinan vietävissä, vaan voimme nähdä itsemme sen kertojana. Se, joka tarinaa kertoo, onkin tietoisuus itsetietoisuudessa – kyky havaita oman mielen tuotoksia. Tästä havahtumisesta alkaa vapaus: vapaus valita uusia näkökulmia, muokata tarinaa tai päästää siitä irti kokonaan.

Tietoisuus havaitsijana taustalla

Kuka sitten on se, joka havaitsee mielen luomat uskomukset, pelot, toiveet ja tarinat? Kuka kokee unen? Tietoisuus. Tietoisuus itse – puhdas, kirkas läsnäolo – on kuin taustalla oleva taivas, jonka alla mielen pilvet liikkuvat. Se on se osa meitä, joka on aina läsnä, muuttumaton, ja joka tietää kokemuksemme. Voimme kutsua sitä myös havaitsijaksi, todistajaksi tai syvimmäksi itseksemme. Se ei ole erillinen pieni ”minä”, joka yrittää hallita maailmaa, vaan laajempi tietoisuuden kenttä, jossa kaikki kokemuksemme tapahtuvat.

Arjessa olemme yleensä niin samastuneita mieleemme – ajatuksiimme, tunteisiimme ja tarinoihimme – että unohdamme tämän tietoisuuden taustalla. Kuvittele elokuvateatteri: kun elokuva tempaa mukaansa, unohdamme istuvamme penkissä valkokankaan edessä; samaistumme tarinaan täysin. Tietoisuus on kuin se hiljainen katsoja teatterin pimeydessä, joka muistaa että kyseessä on elokuva. Se tarkkailee mielen näytelmää lempeästi etäältä. Silloin tällöin meillä kaikilla on hetkiä, joissa astumme tuon katsojan asemaan – hetkiä, joissa tajuamme “minä ajattelen näin” tai “minä tunnen tätä” ikään kuin ulkopuolelta. Se on tietoisuus tunnistamassa itsensä erilliseksi mielen sisällöistä.

Tässä kirkkaassa tietoisuudessa maailma näyttää erilaiselta. Kun emme katso sitä ainoastaan mielen kapean linssin läpi, havaintomme laajenee. Hetkellisesti voimme nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat ilman raskaita tulkintoja. Emme ehkä koe täydellistä valaistumista yhtäkkiä, mutta jokainen kerta kun palautamme huomiomme tietoiseen havainnointiin, maailma selkenee hieman. Voimme huomata kauneuden siellä, missä mieli ei sitä kiireissään nähnyt. Voimme kohdata toisen ihmisen ilman välitöntä tuomitsemista, uteliaana ja avoimena – kuin näkisimme hänet ensimmäistä kertaa, ilman aiempien tarinoidemme varjoa. Tietoisuuden näkökulmasta maailma on tässä ja nyt, jatkuvasti uudistuva, suora kokemus vailla mielen leimoja.

On tärkeää ymmärtää, ettei tietoisuus tuomitse mielen luomaa maailmaa huonoksi. Ram Dassia lainatakseni, voimme suhtautua itseemme lempeydellä: mielen tapa luoda maailmaa on inhimillinen ominaisuus, ei vika. Tarkoitus ei ole moittia itseämme siitä, että näemme maailman omien suodattimiemme läpi – mehän olemme kaikki täällä oppimassa ja kasvamassa. Sen sijaan voimme uteliaasti tutkia mieltämme ja sen luomuksia. Juuri tämä tutkiskelu on havahtumisen polkua: huomaamme unen uneksi, tarinan tarinaksi. Samalla alamme vähitellen samaistua enemmän siihen tietoiseen läsnäoloon, joka havaitsee kaiken tämän.

Kun oivallamme, miten mielemme luo maailman, vapautuu meissä valtavasti myötätuntoa ja ymmärrystä – sekä itseämme että muita kohtaan. Ymmärrämme, että jos toinen ihminen näkee maailman kovin eri tavoin, se johtuu vain erilaisista uskomuksista ja tarinoista hänen mielessään. Pohjimmiltaan me kaikki olemme tietoisuutta, joka katselee näitä värikkäitä unia. Tämä oivallus tuo mukanaan keveyden tunnetta: maailma ei olekaan niin kova ja ehdoton paikka kuin luulimme, vaan elävä kudos, joka heijastelee sisimpäämme. Silloin voimme suhtautua elämään hieman kuin ihmeelliseen uneen – tietoisina siitä, että saamme kokemuksemme kautta oivaltaa itsestämme aina jotain uutta.

Maailma on peili. Se peilaa takaisin oman mielemme sisällöt eri muodoissa. Kun katsoo peiliin hymyillen, sieltä kurkistaa hymyilevät kasvot; kun katsoo tuimasti, ilme peilissä on tuima. Samoin maailma hymyilee meille, kun mielemme hymyilee, ja synkkenee, kun kannamme synkkyyttä sisällämme. Tämä ei tarkoita, että elämän kuuluisi olla pelkkää positiivisuutta – vaan sitä, että suhtautumisemme ja tietoisuutemme tila muovaavat kokemuksemme laadun. Herääminen totuuteen on kuin astuisi peilin toiselle puolelle: alamme tunnistaa itsemme kaikkein syvimpänä todellisuutena, tietoisuutena, ja näemme mielen luoman maailman lempeän selkeästi sellaisena kuin se on – tietoisuuden unena, jonka tarkoitus on havahduttaa meidät ymmärtämään keitä todella olemme.