Luku 18 – Pelon kohtaaminen

Luku 18 – Pelon kohtaaminen

Matka henkiseen heräämiseen on monitasoinen ja paikoin haastava. Yksi sen väistämättömistä etapeista on pelon kohtaaminen. Pelko ilmestyy usein vartijaksi juuri silloin, kun ihminen on astumassa kohti syvempää totuutta itsestään. Vaikka pelko on luonnollinen inhimillinen tunne, heräämisen tiellä se nousee erityiseen rooliin: se tuntuu seisovan kynnyksellä erottamassa meitä siitä vapaudesta, johon olemme matkalla. Miksi näin on? Siksi, että pelko toimii egon vahvimpana suojarakenteena – se pitää kiinni kaikesta tutusta, minkä olemme tottuneet uskomaan todeksi, ja yrittää estää meitä näkemästä harhan tuolle puolen.

Ego – mielen luoma minän tarina – rakentuu pitkälti erillisyyden, hallinnan ja riittämättömyyden harhoista. Se haluaa uskoa olevansa oikeassa, turvassa ja kontrollissa. Pelko on tämän egon uskollinen vartija: aina kun jokin uhkaa noita harhakuvitelmia, pelko nousee puolustamaan. Ego ikään kuin hälyttää pelon paikalle, kun muutos tai totuuden välähdys voisi horjuttaa sen rakennelmaa. Siksi juuri pelko vartioi kaikkein tiukimmin harhaa. Niin kauan kuin pelkäämme kyseenalaistaa syvään juurtuneita uskomuksiamme ja roolejamme, ego saa pitää valtansa. Pelon avulla pidämme kiinni tutuista tarinoista itsestämme ja maailmasta, silloinkin kun ne aiheuttavat meille kärsimystä.

Kun annamme pelon ohjata valintojamme, seuraukset ovat usein raskaita. Pelosta käsin tehdyillä päätöksillä on tapana johtaa itsepetokseen: uskottelemme itsellemme, että vanhaan ja tuttuun jääminen on ainoa tai paras vaihtoehto, vaikka sydämessämme aavistamme totuuden olevan toisaalla. Tällainen itsensä pettäminen kaventaa elämää. Saatamme jäädä tilanteisiin, jotka eivät enää palvele kasvuamme, ja suljemme silmämme uusilta mahdollisuuksilta. Elämämme piiri pienenee, ja samalla sisäinen kipu yleensä kasvaa – sielumme alkaa protestoida ehkä hiljaisena ahdistuksena, tyytymättömyytenä tai uupumuksena. Pelosta kumpuavat valinnat, jotka aluksi näyttivät suojelevan meitä, alkavatkin pitkällä tähtäimellä satuttaa.

Eräs tyypillinen esimerkki pelon ohjauksesta nähdään ihmissuhteissa. Moni pysyy suhteessa, joka on tosiasiassa tullut tiensä päähän, vain koska tuttuuden turvallisuus tuntuu varmemmalta kuin hypätä tuntemattomaan. Rakkaus saattaa kutsua jossain taustalla – ehkä sydämessä kytee unelma toisenlaisesta yhteydestä tai syvemmästä täyttymyksestä – mutta pelko liimaa jalat paikoilleen. Pelkäämme yksinäisyyttä, muutosta tai toisen ihmisen satuttamista lähtemällä, joten päätämme jäädä. Uskottelemme itsellemme, että näin on parempi: olenhan ihan tyytyväinen, ei minulla oikeastaan ole mitään valittamista. Tällainen itsesuggestio voi jatkua vuosia. Pinnallisesti kaikki vaikuttaa pysyvän ennallaan, mutta syvällä sisimmässä rakkauden virta on tyrehtynyt. Tilalle hiipii hiljainen kärsimys – ehkä katkeruus, ehkä alakuloinen tunnelma, kuin eläisi puolikkaalla liekillä. Se turvallisuus, jonka vuoksi jäimme, alkaakin tuntua ontolta. Ihminen saattaa havahtua eräänä päivänä tajuamaan, että hän on uhrannut sydämensä kutsun pelon vuoksi ja että elämä ilman aitoa rakkautta on johtanut syvempään turvattomuuden tunteeseen omassa olemassaolossa.

Toinen esimerkki löytyy työelämästä. Ihminen saattaa vuodesta toiseen jäädä työhön, joka ei tunnu omalta, koska pelko muutoksesta on niin suuri. Ehkä hänellä on sisimmässään haave jostakin aivan muusta – polusta, joka inspiroisi ja tuntuisi merkityksellisemmältä – mutta nykyinen työ tarjoaa taloudellista vakautta ja tuttuja rutiineja. Pelko taloudellisen turvallisuuden menettämisestä, epäonnistumisesta uudessa tai siitä, mitä muut ajattelisivat rohkeasta suunnanmuutoksesta, sitoo hänet paikalleen. Ego keksii monia järkiperäisiä perusteluja: ”On vastuullista pysyä tässä työssä. Ehkä kokeilen unelmaani sitten joskus myöhemmin – ei nyt kannata ottaa riskiä.” Nämä perustelut kuulostavat järkeviltä, mutta niiden taustalla häärii pelko. Vuodet kuluvat ja sisäinen levottomuus kasvaa: maanantaiaamut tuntuvat raskailta, intohimo työhön hiipuu olemattomiin, ja ihminen tuntee kadottaneensa osan elämänilostaan. Turvallisuuden illuusio on vaihtunut tyhjyyden tunteeksi. Pelko on kaventanut hänen maailmansa pieneksi laatikoksi – laatikoksi, jossa on kyllä katto pään päällä, mutta ei ikkunoita joista katsella unelmien horisonttia.

Monia valintojamme ohjaa huomaamattomasti pelko siitä, että menettäisimme jotakin perustavanlaatuista: kontrollin, hyväksynnän tai turvallisuuden. Saatamme esimerkiksi takertua tiukasti asioiden hallintaan ihmissuhteissamme tai arjessamme, koska pelkäämme, mitä tapahtuu, jos emme pidä kaikkea käsissämme. Tai emme uskalla paljastaa todellista itseämme – tarpeitamme, unelmiamme, haavoittuvuuttamme – koska pelkäämme, ettemme saa hyväksyntää ja arvostusta sellaisina kuin todella olemme. Joku saattaa jäädä toteuttamaan vanhempiensa tai ympäristön odotuksia oman kutsumuksensa sijaan, sillä taustalla kummittelee pelko arvostuksen menettämisestä: ”Rakastetaanko minua, jos kuljenkin omaa tietäni?” Tällaisissa tilanteissa kuvittelemme suojelevamme itseämme pitämällä kiinni vallasta, rooleista tai näennäisestä turvallisuudesta. Todellisuudessa kuitenkin estämme itseämme elämästä täysillä ja olemasta aidosti vapaita. Pelko kontrollin, arvostuksen tai turvan menettämisestä saa meidät kieltämään sydämen äänen – ja samalla kieltämään totuuden, joka yrittää meissä nousta esiin. Seurauksena on lisääntyvää kärsimystä: elämästä puuttuu aitous ja ilo, kun emme uskalla elää omannäköisesti.

Tällaiset esimerkit eivät ole vieraita useimmille meistä. Pelko on mestari naamioitumaan “järkisyiksi” ja “realismiksi”, joten emme aina edes huomaa sen vaikutusta. On inhimillistä haluta välttää kipua ja pettymyksiä – kuka meistä ei tahtoisi tuntea olonsa turvatuksi? Niinpä kuuntelemme pelon ääntä, joskus vuosikausia, uskoen sen neuvojen varjelevan meitä elämän myrskyiltä. Jossain vaiheessa kuitenkin sisäinen ristiriita kasvaa liian suureksi sivuutettavaksi. Sydämen kuiskaus voimistuu, ja rakkaus meissä haluaa vapautua pelon kahleista. Elämäkin saattaa puuttua peliin: kriisit, tyytymättömyys tai toistuvat oppiläksyt tuovat meidät tilanteeseen, jossa emme enää voi paeta itseämme. Kaikki kuin valmistaa kohtaamaan sen, mitä olemme pelänneet eniten.

Miten sitten pelkoa voi kohdata – jos ei pakenemalla eikä taistelemalla? Yllättävää kyllä, pelkoa ei voiteta taltuttamalla sitä voimakeinoin. Pelko vahvistuu, jos alamme sotia sitä vastaan tai yritämme tukahduttaa sen väkisin. Taistellessamme keskitymme yhä pelkoon ja annamme sille uusia voimia. Avain onkin päinvastainen: lempeä hyväksyntä. Ensimmäinen askel on tunnistaa ja myöntää pelon tunne rehellisesti itselleen. Kun pelko seuraavan kerran nousee pintaan, pysähdy hetkeksi. Huomaa mitä tunnet ja nimeä se: “Minua pelottaa.” Pelon tunne saa olla olemassa – sitä ei tarvitse heti työntää pois eikä sillä tarvitse antaa lisää polttoainetta dramatisoimalla. Juuri tämä avoin myöntäminen ja salliminen alkaa murentaa pelon valtaa. Pelko on kuin varjo: kun suuntaamme siihen valoa tietoisuutemme hyväksyvällä katseella, varjo ei olekaan yhtä tiheä kuin luulimme.

Hyväksyminen johtaa luonnostaan tarkkailuun. Hengitä syvään ja tarkkaile, mitä pelko tekee kehossasi ja mielessäsi. Ehkä sydämesi hakkaa tai vatsa vääntyy solmuun. Ehkä mieleesi tulvii kauhukuvia tulevasta tai vanhoja muistoja epäonnistumisista. Koeta olla tempautumatta mukaan näihin ajatuksiin ja tuntemuksiin, vaan katsele niitä hieman etäältä, kuin utelias sivustaseuraaja. Voit kuvitella olevasi taivaanlaajuinen tietoisuus, jossa tunteiden ja ajatusten pilvet liikkuvat – sinun tehtäväsi ei ole pysäyttää niitä, vaan vain havainnoida niiden kulkua. Kun näin teet, huomaat mielen melskeen takaa pienen hiljaisen tilan, jossa kaikki on lopulta hyvin. Pelon sävyttämät ajatukset menettävät vähitellen intensiteettiään, kun et reagoi niihin paniikilla. Samalla alat nähdä, miten pelko värittää todellisuuttasi: kuin pimeässä köysi näyttäisi käärmeeltä, pelko on voinut saada sinut uskomaan uhkaan, joka ei ollutkaan todellinen. Tarkkailemalla pelkoa sen lumous alkaa haihtua. Et enää ole täysin pelkosi vietävissä, vaan sinussa herää se tietoinen osa, joka tietää olevansa erillinen koko pelon kokemuksesta.

Seuraavaksi voit lempeästi tutkia pelon juuria. Kysy itseltäsi: Mitä oikein pelkään menettäväni? Mitä pelkoni yrittää suojella? Usein löydämme pelon takaa haavoittuvuutemme ja vanhat haavamme. Ehkä pelon ytimessä on muisto hylätyksi tulemisesta, joka yhä kuiskii meille, että uusi suhde päättyisi varmasti samanlaiseen kipuun. Tai ehkä mielessämme elää uskomus, että epäonnistuminen tekee meistä arvottomia – siksi jokainen suuri elämänmuutos pelottaa, jotta emme vain kohtaisi tuota häpeää uudestaan. Kun alamme tunnistaa näitä pelkoa ruokkivia uskomuksia ja muistoja, voimme suhtautua itseemme myötätunnolla. Ymmärrämme, että pelko yrittää loppujen lopuksi vain varjella meitä kokemasta uudelleen aiempaa tuskaa. Tarkoitus on hyvä, keino huono. Voimme mielessämme kiittää pelkoa sen huolenpidosta ja kertoa sille, että olemme nyt valmiimpia ja vahvempia kuin silloin kun nuo alkuperäiset haavat syntyivät. Emme enää tarvitse yhtä järeitä suojamuuria. Kun tämä oivallus vähitellen upotetaan mieleen, pelon terä tylsyy entisestään.

Entä mitä tapahtuu, kun suostumme kokemaan pelon tunteen kokonaan, pakenematta? Usein huomaamme, että pelko on pohjimmiltaan energiaa – kuin aalto, joka nousee, saavuttaa harjansa ja sitten laskee. Kehossamme se on kiihtyneitä hermoimpulsseja, mielessämme sarja ajatuksia ja kuvitelmia. Jos emme syötä tälle energialle lisää voimaa hätäilemällä, se kulkee aikansa ja hiipuu omassa tahdissaan. Pelon tunne voi kestää minuutteja tai päiviä, mutta mikään tunne ei ole pysyvä. Pelkoa kohdatessa voi tulla itku tai tärinä; keho purkaa jännitystään luonnollisin tavoin. Tämän jälkeen jokin meissä rentoutuu. Kuin ukkosmyrskyn jälkeen ilma kirkastuu, samoin mielenmaisema selkenee pelkoaallon mentyä. Huomaamme ehkä helpotukseksemme, että todellisuus itse asiassa on paljon ystävällisempi kuin pelon sävyttämät ajatuksemme väittivät. Usein pahimmat skenaariot, joita pelkäsimme, eivät toteutuneet lainkaan – tai vaikka jokin ikävä asia tapahtui, huomaamme selvinneemme siitä ja oppineemme jotain tärkeää. Jokainen kerta, kun käymme rohkeasti läpi pelon kokemuksen, lisää luottamustamme: pelko on tunne, joka tulee ja menee, mutta minä jään tähän, vahvempana ja vapaampana kuin ennen.

Kun pelon verho väistyy, alkaa totuus paljastua. Näemme tilanteemme sellaisena kuin se on, ilman pelon linssin vääristystä. Juuri tätä ego pohjimmiltaan pelkää – että näemme toden ja lakkaamme uskomasta sen ylläpitämiin harhoihin. Pelon takana odottaa usein kirkas oivallus. Saatamme ymmärtää, ettei meidän tarvitsekaan kontrolloida kaikkea, jotta olisimme turvassa – että kontrollin tunne olikin eräänlainen illuusio. Elämä kantaa meitä, vaikkemme puristaisi rattia rystyset valkoisina. Oivallamme ehkä, että olemme arvokkaita ja rakastettavia juuri sellaisina kuin olemme, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat tai miten täydellisesti suoriudumme. Tai tajuamme, että muutos, jota niin pelkäsimme, onkin uusi alku täynnä mahdollisuuksia, ei loppu. Tällaiset oivallukset ovat kuin valonsäteitä, jotka rikkovat pitkään vallinneen pimeyden. Ne palauttavat mieleemme ikiaikaisen totuuden: pimeys väistyy valolle – se mikä on totta kestää ja se mikä on harhaa haihtuu. Kun tämän oivaltaa yhä syvemmällä tasolla, pelon juuret alkavat kuivua yksi kerrallaan.

Olemme nyt käännekohdassa, jossa voimme tietoisesti valita toisin – valita rakkauden pelon sijaan. Tämä valinta voi näkyä pieninä arjen tekoina tai elämän suurina suunnanmuutoksina. Kun pelko kuiskii korvaan uhkakuviaan, emme enää automaattisesti toimi sen ohjeiden mukaan, vaan pysähdymme kuulostelemaan sydämen ääntä. Rakkauden valitseminen tarkoittaa tässä yhteydessä elämistä myötätunnosta, luottamuksesta ja totuudesta käsin. Se ei välttämättä ole helppoa, eikä tarkoita että pelon tunne katoaisi heti – mutta se tarkoittaa, ettemme anna tuon tunteen sanella elämämme suuntaa. Rakkauden valitseminen on ikään kuin päättäisi astua pimeästä huoneesta ulos auringonpaisteeseen, vaikka ei vielä tiedä, mitä ulkona odottaa. Se on antautumista syvemmälle luottamukselle: elämällä on hyvä tarkoitus, ja minä saan olla osa sitä tarkoitusta pelon rajoitteista vapaana.

Mitä sitten tapahtuu, kun ihminen uskaltaa näin valita rakkauden? Usein tapahtuu juuri päinvastoin kuin pelko väitti. Elämässä avautuu uusia polkuja ja mahdollisuuksia, sellaisia joita emme pelon vallassa osanneet edes kuvitella. On kuin universumi odottaisi, että teemme hyppäyksen luottamukseen – ja ojentaa sitten auttavan kätensä. Moni on kokenut, että lähtiessään ahdistavasta, elottomaksi käyneestä työstä, jokin ovi avautui pian sen jälkeen: eteen tuli sattumalta tilaisuus kouluttautua alalle, josta on aina haaveillut, tai jokin uusi kontakti johti unelmien työhön. Ja vaikka heti ei löytyisikään ulkoista “palkintoa”, jo pelkästään rohkeus seurata sydäntään toi elämään valtavasti keveyttä: univaikeudet saattoivat kadota, terveys koheni ja arkeen palasi ilo. Samoin ihmissuhteissa: kun uskaltaa päästää irti suhteesta, jossa rakkautta ei enää ole, saattaa ajan myötä kohdata ihmisen, jonka kanssa sielujen yhteys on kerta kaikkiaan syvempi ja aidompi kuin olisi ikinä voinut vanhassa tilanteessa kokea. Tai yhtä lailla, yksin jääminen voi osoittautua siunaukseksi – mahdollisuudeksi oppia rakastamaan itseään ja elämään omassa voimassaan tavalla, joka myöhemmin vetää puoleensa terveempiä ihmissuhteita. Ne, jotka ovat valinneet paljastaa todelliset tunteensa ja tarpeensa läheisilleen pelosta huolimatta, ovat usein hämmästyneet: rehellisyys on syventänyt yhteyttä ja luottamusta, ja toiset ihmiset ovatkin arvostaneet heitä enemmän, ei vähemmän. Elämä on täynnä tällaisia siunaavia käänteitä, jotka odottavat meitä pelon tuolla puolen. Me emme näe niitä etukäteen, koska pelko piirtää eteemme peilin, joka heijastaa vain menneitä pettymyksiä ja tulevia varjoja. Kun peili murtuu, horisontti aukeaa.

Pelon kohtaaminen on syvällinen vapautumisen kokemus. Se ei tarkoita, että emme enää koskaan tuntisi pelkoa – ihmisenä tulemme aina tuntemaan koko tunteiden kirjoa. Ero entiseen on siinä, ettei pelko enää ohjaa elämäämme. Se saa nousta ja laskea, mutta se ei ole kuljettajan paikalla. Kun pelko on kohdattu, ego menettää tärkeimmän aseensa, ja sydän ottaa johdon. Elämä alkaa tuntua avoimemmalta ja kevyemmältä. Olemme kuin myrskyssä ajelehtinut pieni vene, joka löytää viimein tyynemmille vesille: sama meri on yhä ympärillä, mutta nyt luotamme siihen, emmekä pelkää aallokkoa samalla tavalla kuin ennen. Heräämisen tiellä pelon kohtaaminen on käänteentekevä askel. Sen myötä olemme valmiimpia päästämään irti siitä, mikä ei ole totta. Emme enää säikähdä egon varoitushuutoja harhan puolesta, vaan uskallamme astua harhan läpi nähdäksemme, mitä sen takana on. Ja siellä, pelon tuolla puolen, meitä odottaa jotain ihmeellistä: syvä rauha, rajaton vapaus ja rakkaus, joka on aina ollut olemassa. Se rakkaus alkaa nyt virrata meissä esteettä, kun emme enää anna pelon padota sitä. Se lempeästi johdattaa meidät takaisin siihen, keitä todella olemme. Pelkoa kohti kulkemalla löydämme lopulta kotiin.

Harjoitus: Pelon kohtaaminen askel kerrallaan

Tässä luvussa olemme tutkineet, kuinka pelko voi estää meitä elämästä vapaasti ja aidosti. Nyt on aika kohdata pelko käytännössä lempeästi, pienin ja turvallisin askelin.

Tee näin:

1. Valitse arjen pieni pelko
   Ajattele jokin pieni, mutta konkreettinen pelko tai epämukavuus, jonka kohtaat arjessasi. Se voi olla esimerkiksi puheenvuoron pyytäminen palaverissa, mielipiteen ilmaiseminen ystäväpiirissä tai muu vastaava tilanne.
2. Tunnista ja hyväksy pelko
   Kun pelon tunne nousee esiin, älä torju sitä. Sen sijaan hengitä rauhallisesti syvään muutaman kerran ja tunnista, missä kohtaa kehoasi pelon tunne tuntuu voimakkaimmin. Anna tunteen olla hetken siinä, hengitä tietoisesti sen läpi ja hyväksy, että se on läsnä juuri nyt.
3. Kuvittele erilaiset lopputulokset
   Mielikuvassasi käy läpi kaksi skenaariota:
   • Mikä on pahinta, mitä tilanteessa voisi tapahtua? Huomaa, että usein pahinkin lopputulos ei ole niin dramaattinen kuin pelkosi antaa ymmärtää.
   • Mikä olisi paras mahdollinen lopputulos? Tiedosta myös tämä positiivinen mahdollisuus.
     Todellisuus sijoittuu yleensä näiden ääripäiden väliin.
4. Ota pieni konkreettinen askel
   Päätä tehdä jokin pieni, konkreettinen teko kohti pelon kohtaamista. Esimerkiksi: sano ääneen jokin mielessäsi oleva ajatus seuraavassa palaverissa tai kysy asia, jota epäröit aiemmin kysyä.
5. Palkitse itsesi kokemuksesta
   Kun olet ottanut tämän askeleen, pysähdy hetkeksi tunnistamaan, miten selvisit tilanteesta. Huomaa, että maailma ei kaatunut – ehkä olo on jopa hieman vapautunut.

Harjoituksen toistaminen:
Tee tätä harjoitusta säännöllisesti pienillä, turvallisilla askelilla. Jokainen pieni onnistuminen murtaa pelon valtaa vähitellen, kunnes huomaat kykeneväsi kohtaamaan yhä suurempia asioita rohkeasti ja rauhallisesti.