Luku 17 – Havahtumisen prosessi

Luku 17 – Havahtumisen prosessi

Tässä osassa kyseenalaistamme ajan lineaarisen rakenteen ja ymmärrämme, kuinka egomme sitoutuu aikaan. Tutkimme, miten voimme vapautua ajan kahleista ja löytää läsnäolon ikuisen, ajattoman tilan, joka on aina saatavilla.

Johdanto

Lähes jokaisen elämässä voi tulla hetki, jolloin jokin muuttuu. Arkeen, jota olemme pitäneet itsestäänselvyytenä ja ainoana todellisuutena, pilkahtaa yhtäkkiä oivalluksen kajastus. Ehkä se on elämän kriisi tai päinvastoin suuri onnen tai kauneuden kokemus – jokin pysähdyttävä hetki, joka ravistelee meitä hereille. Yhtenä silmänräpäyksenä kaikki on kuten ennen; seuraavassa sisimmässämme herää kysymys: onko tämä, mitä näemme ja koemme, koko totuus? Tuo hiljainen kysymys tai syvä kaipaus on kuin aamun ensimmäinen valonsäde pitkän yöunen jälkeen. Se käynnistää havahtumisen prosessin – varovaisen mutta peruuttamattoman liikkeen kohti syvempää todellisuutta.

Mutta kun ensihuuma haihtuu, huomaamme, ettei herääminen ole pelkkää riemua. Unen rakenteet, jotka ennen antoivat turvaa, eivät murru ilman vastustusta. Mieli saattaa hätääntyä muutoksen edessä ja keksiä kymmeniä syitä pitää kiinni vanhasta tutusta. Pelko nousee esiin – joskus hienovaraisena epäilyn kuiskauksena, joskus lamauttavana painona rinnassa – vartioiden harhaa kuin portinvartija, joka ei halua päästää meitä kynnyksen yli tuntemattomaan. Juuri tässä kohtaa tarvitaan lempeää mutta päättäväistä rohkeutta: sen sijaan että pakenemme takaisin uneen, uskallamme kääntyä pelkoa kohti ja katsoa sitä silmiin. Silloin alamme huomata, ettei pimeys olekaan läpitunkematon – kun suuntaamme tietoisuuden valon sitä kohti, pelon varjot alkavat väistyä.

Kun pelon vartijat väistyvät, edessämme on itse harha – maailma sellaisena kuin olimme sen oppineet näkemään. Se, mikä ennen vaikutti vankalta ja kiistattomalta, alkaakin paljastua unenkaltaiseksi kuvitelmaksi. Tässä vaiheessa meitä kutsutaan päästämään irti noista harhakuvitelmista, kerros kerrokselta. Luopuminen voi ensin hirvittää – ovathan nuo uskomukset ja tarinat rakentaneet koko siihenastisen todellisuutemme perustan. Jokainen irtipäästetty kerros tuo kuitenkin mukanaan keveyden – ikään kuin riisuisimme raskaan naamion kasvoiltamme. Maailma kirkastuu silmiemme edessä, ja näemme ensimmäistä kertaa pilkahduksia totuudesta sellaisena kuin se on. Askel askeleelta opimme luottamaan siihen, että kun annamme vanhan pudota, emme putoa tyhjyyteen; päinvastoin, kaiken harhan takaa paljastuu todellisuuden tukeva perusta, joka on ollut siellä odottamassa meitä.

Entä mitä löydämme, kun harhat lopulta hälvenevät? Maailma ympärillämme näyttää uudelta – ja samalla ihmeellisen tutulta, kuin olisimme palanneet kotiin pitkältä matkalta. Erillisyyden seinät ovat murtuneet, ja tietoisuutemme laajenee syleilemään kaikkea, minkä koemme. Tässä ykseyden tilassa rakkaus ei ole enää vain yksi tunne muiden joukossa, vaan kaiken olemassaolon syvin olemus. Meidät täyttää syvä rauha ja pyhä yhteys: emme ole enää yksin, vaan erottamaton osa elämän suurta kudosta. Oivallamme, että juuri rakkaus ja ykseys ovat perimmäinen todellisuus – totuus, joka on aina ollut läsnä illuusion taustalla, odottamassa että löydämme sen.

Anna siis mielesi ja sydämesi virittäytyä vastaanottavaiseksi muutokselle. Astumme nyt yhdessä lempein askelin tälle havahtumisen intiimille polulle – kohti todellisuutta, jossa rakkaus ja ykseys odottavat meitä.

Mikä havahduttaa?

Jokaisen ihmisen elämässä voi tulla eteen hetki, joka herättää kuin syvästä unesta. Tavallinen arki saattaa jatkua päivästä toiseen totutuilla radoilla, kunnes jokin tapahtuma pysäyttää – ja ravistelee meidät näkemään asiat uudessa valossa. Tällaisessa havahtumisen hetkessä ihminen huomaa kyseenalaistavansa sen, minkä hän oli aiemmin pitänyt totena – ikään kuin todellisuuden eteen vedetty verho heilahtaisi hetkeksi sivuun. Mikä voi saada aikaan tällaisen muutoksen?

Yksi voimakas havahtumisen käynnistäjä on elämän kriisi tai menetys. Se voi olla äkillinen tragedia, esimerkiksi vakava sairaus tai läheisen kuolema, joka pysäyttää elämän totutun kulun. Kun turvallisuuden tai jatkuvuuden tunteen perusta murtuu yhtäkkiä, ihminen joutuu katsomaan maailmaa ja itseään uudestaan: Mikä on totta, kun kaikki tuttu horjuu? Monet kertovat, että juuri suurin kipu elämässä sai heidät etsimään syvempää ymmärrystä. Kärsimyksen hetkellä illuusiot hallinnasta ja varmuudesta särkyvät, ja niiden sirpaleista saattaa pilkahtaa esiin jotain aidompaa. Joutuminen polvilleen elämän edessä – kun emme voi enää paeta sitä, mitä tapahtuu – voi avata tietoisuudessamme kokonaan uuden oven.

Toisinaan havahtumisen käynnistää pikemminkin uupumus ja tyhjyyden tunne kuin mikään yksittäinen onnettomuus. Ihminen on ehkä pitkään tavoitellut menestystä, hyväksyntää tai erilaisia päämääriä, kunnes lopulta voimat ehtyvät. Arjen kiireen keskellä hän pysähtyy – jopa kysyen itseltään: ”Tätäkö varten minä olen elänyt?” Uupumus pakottaa hengähtämään. Kun vanhat merkitykset eivät enää kannattele ja voimat eivät riitä entiseen suorittamiseen, syntyy tilaa uudelle oivallukselle. Sellaisessa tyhjyyden ja luovuttamisen hetkessä sisimmästä voi nousta havahtuminen: ehkä olen etsinyt onnea vääristä paikoista, ehkä totuus löytyy jostain syvemmältä. Uupumuksen syvä väsymys voi paradoksaalisesti olla alku todelliselle levollisuudelle, kun ihminen ensimmäistä kertaa uskaltaa vain olla ja kuulostella, mitä hänen sisällään nousee.

Kaikki havahtumiset eivät kuitenkaan synny kivusta. Joskus jokin hyvin kaunis ja valoisa kokemus herättää meidät. Suuri rakkaus on tästä esimerkki. Kun ihminen rakastuu syvästi – olipa kyse romanttisesta rakkaudesta, lapsen syntymän herättämästä rakkauden tulvasta tai vaikkapa pyyteettömästä henkisestä rakkauden kokemuksesta – hänen sydämensä avautuu uudella tavalla. Yhtäkkiä oman itsen rajat eivät tunnu niin ehdottomilta: hän kokee sulautuvansa toiseen tai olevansa osa jotain suurempaa. Sellainen rakkauden kokemus voi ravistella hereille lempeästi mutta perusteellisesti. Se paljastaa, että elämässä on olemassa syvempi ulottuvuus – yhteyden, tarkoituksen ja pyhyyden taso – jonka rinnalla arjen harhamaailma kalpenee. Rakkauden huumassa saattaa hetkeksi unohtaa egon pelot ja roolit, ja tuossa paljaassa läsnäolon tilassa totuus itsestä ja elämästä voi näyttäytyä kirkkaammin.

Samoin kauneuden tai ihmeen kokemus voi toimia herättäjänä. Ihminen saattaa seistä hiljaa luonnon sylissä – ihailla tähtitaivasta, hengittää syysmetsän kirpeää ilmaa tai kuunnella meren aaltojen loisketta – ja tuntea jotain selittämätöntä liikahdusta sisimmässään. Tai ehkä taideteos, musiikki tai runo koskettaa niin syvältä, että tuttu ajattelun virta pysähtyy hetkeksi. Noina hetkinä kauneus läpäisee arjen harmaan kudoksen ja muistuttaa meitä jostakin alkukantaisesta totuudesta: elämä on ihme, jota emme täysin ymmärrä. Yhtäkkiä voi kokea syvää nöyryyttä ja kiitollisuutta pelkästä olemassaolosta. Tällainen kauneuden synnyttämä pysähdys voi olla hiljainen havahtuminen, joka jättää meihin pysyvän jäljen. Ehkä emme heti osaa edes sanoittaa sitä itsellemme, mutta jokin tietoisuuden taustalla on muuttunut – jokin on auennut.

Herääminen ei siis aina vaadi suurta draamaa. Se voi tapahtua keskellä arkista hetkeä, jos sisäinen tilamme on vastaanottavainen. Ehkä istut aamulla kahvikupin äärellä, katsot kupissasi höyryävää kahvia ja tunnet yhtäkkiä syvän rauhan laskeutuvan ylitsesi. Hetki sitten mielesi saattoi askaroida päivän askareissa, mutta nyt kaikki hiljenee. Tässä tavallisessa kahvihetkessä onkin jotain tavattoman läsnäolevaa ja kaunista. Saatat tuntea olevasi täysin hereillä omassa elämässäsi – kuin oivaltaen, että juuri tämä yksinkertainen hetki sisältää kaiken olennaisen. Arjen pintakerros väistyy hetkeksi syrjään ja jäljelle jää vain olemisen selkeys. Tällainen pieni havahtuminen voi tapahtua missä ja milloin tahansa: tiskatessa, kävelyllä, odottaessa liikennevaloissa. Se ei katso paikkaa eikä aikaa – ainoa edellytys on, että sisimmässämme on tila vastaanottaa se, mikä jo on.

Laajemmassa katsannossa havahtuminen ei ole lainkaan harvinainen tai mystinen ilmiö, vaikka usein niin ajatellaan. Se on itse asiassa luonnollinen osa ihmiselämää. Meissä jokaisessa on sisimmässä kaipuu totuuteen, ja elämä tarjoilee meille jatkuvasti tilaisuuksia herätä siihen. Havahtuminen voi tapahtua kenelle tahansa, koska se kumpuaa syvältä ihmisen tietoisuudesta – siitä ydinosasta, joka on ehkä koko elämän ajan aavistanut, että on oltava jotain enemmän kuin arkiset roolit ja rutiinit. Kun oikea hetki koittaa, aivan tavallinenkin ihminen voi yhtäkkiä kokea syvän oivalluksen, joka muuttaa hänen tapaansa nähdä maailman. Ehkä se tapahtuu hiljaisena hetkenä puutarhassa tai kiireisen työpäivän lomassa odottamatta – mutta se, mitä tuossa pysäyttävässä hetkessä välähtää, on jotain universaalia ja yhteistä kaikille ihmisille: väläys siitä, keitä todella olemme.

Havahtumisen muodot ovat moninaisia, eikä kukaan ulkopuolinen voi määrittää, mikä kokemus kullekin on se ratkaiseva herättäjä. Jokainen ihminen saa lopulta juuri sellaisen herätyksen, jonka hänen sielunsa tarvitsee. Jollekin se tulee kovana kolauksena, toiselle lempeänä tuulenhenkäyksenä. Emme voi etukäteen suunnitella tai valita, milloin tai miten havahtuminen tapahtuu – vaikka egomme haluaisikin sanella sekä heräämisemme aikataulun että muodon, elämä järjestää sen yleensä omalla tavallaan. Usein vasta jälkeenpäin ymmärrämme, että juuri tuo kokemus, olipa se kuinka haastava tai merkillinen tahansa, oli välttämätön käännekohta. Se saattoi olla ainoa keino saada meidät hereille siinä tilanteessa. Kun havahtuminen sitten tapahtuu, sen tunnistaa sisimmässään: jokin muuttuu peruuttamattomasti. Ehkä hienovaraisesti, ehkä dramaattisesti, mutta jokin vanha katoaa ja jotain uutta syntyy tilalle.

Tällä tavoin havahtuminen on kuin ensiaskel uudella polulla. Se ei tarkoita, että kaikki kysymykset ratkeaisivat yhdessä yössä – pikemminkin se avaa meille mahdollisuuden alkaa todella tutkia itseämme ja todellisuutta syvemmältä. Kun olemme kerran maistaneet totuuden kajoa, emme enää tyydy entiseen kapeaan näkemykseen. Havahtumisen jälkeen edessä on prosessi, johon kuuluu niin vanhojen pelkojen kohtaamista kuin harhakuvitelmista irti päästämistäkin. Jokainen herännyt hetki johdattaa kohti seuraavaa, ja vähitellen tietoisuutemme laajenee kohti sitä valoa, joka on kaiken taustalla odottanut löytäjäänsä. Havahtuminen on sekä lahja että kutsu: lahja siinä mielessä, että se annetaan meille joskus odottamattakin, ja kutsu siksi, että se pyytää meitä astumaan tietoisesti kohti totuutta – joka hetki uudestaan, jokaisella hengähdyksellä.