Luku 6 – Minä ja roolit

Luku 6 – Minä ja roolit

Me synnymme maailmaan ilman naamioita ja rooleja. Pienenä lapsena me nauramme, itkemme ja tutkimme ympäristöämme pelkäämättä, mitä muut meistä ajattelevat. Olemme aitoja ja avoimia; koko maailma on täynnä ihmetystä ja leikkiä, ja me itse olemme erottamaton osa tuota kaikkea. Tuossa varhaisessa viattomuudessa emme vielä pyri täyttämään kenenkään odotuksia – olemme vain sitä, mitä olemme.

Vähitellen kuitenkin alamme oppia, ettemme elä tyhjiössä. Toiset ihmiset reagoivat meihin – ja nuo reaktiot ovat lapselle elintärkeitä. Pienenä olemme täysin riippuvaisia vanhempiemme rakkaudesta ja huolenpidosta, joten teemme mitä vain saadaksemme hyväksyvän hymyn tai välttääksemme tuiman katseen. Huomaamattamme alamme muovata käytöstämme ja olemustamme sen mukaan, mikä näyttää tuottavan turvaa ja hyväksyntää. Tämä on kuin alkaisimme pukea päällemme ensimmäisiä rooliasujamme.

Jo lapsuudessa minäkuva – se, miten itsemme näemme – alkaa rakentua muiden odotusten, uskomusten ja sosiaalisten peilien varaan. Vanhempamme, sisaruksemme, opettajamme ja ystävämme toimivat kuin peileinä: heidän sanoistaan ja ilmeistään heijastuu meille vihjeitä siitä, keitä olemme. Jos kuulemme usein olevamme “kiltti”, “reipas” tai vaikkapa “hankala”, alamme uskoa näihin tarinoihin itsestämme. Ulkoa annetut määritelmät muuttuvat hiljalleen omiksi uskomuksiksemme – minusta tulee se, joksi minua sanotaan.

Nuoruudessa ja aikuisena prosessi jatkuu: roolit kerrostuvat toinen toisensa päälle kuin maalikerrokset kankaalle. Koulu, työelämä ja yhteiskunta tuovat mukaan yhä uusia odotuksia ja arvostelmia. Opimme esittämään erilaisia versioita itsestämme eri tilanteissa: kotona yksi rooli, kavereiden kanssa toinen, työpaikalla kolmas. Niin taitavia roolinvaihtajia meistä tulee, ettemme yleensä edes huomaa tekevämmekään mitään erityistä – se on arkipäivää. Usein vasta jokin kriisi, kuten työpaikan menetys tai ihmissuhteen päättyminen, paljastaa kuinka vahvasti olimme samaistuneet johonkin tiettyyn rooliin. Kun rooli riistetään pois, koemme tyhjyyttä: “Kuka minä olen, kun en enää olekaan se, mikä olin?”

Minuuden kerrokset ja roolien harha

Niin kuin jo tiedämme persoonallisuutemme rakentuu monista päällekkäistä kerroksista. Ulommaiset kerrokset ovat rooleja, joita esitämme maailmalle – ja itsellemme. Jokainen kerros on muodostunut kokemusten ja opittujen uskomusten myötä. Suojautuaksemme haavoittuvuudeltamme olemme kerrosten myötä kehittäneet eräänlaisen panssarin, minäkuoren, johon samaistumme. Ajan myötä alamme uskoa, että tämä kerroksellinen “minäkuva” todella on se, kuka oikeasti olemme.

Roolit luovat harhan yksilöllisestä minästä. Ne antavat vaikutelman, että minä on jokin muista erillinen, tarkasti määritelty olento – “tällainen minä olen”. Todellisuudessa tuo kuva itsestä on pitkälti rakennettu palasista, jotka olemme poimineet ulkopuolelta. Olemme kuin näyttelijä, joka on unohtanut esittävänsä roolia: naamio on kasvanut kiinni ihoon. Samastumme rooleihimme niin saumattomasti, että kuvittelemme niiden määritelmien olevan minä. Sanomme “minä olen tällainen” ymmärtämättä, että “tällainen” on voinut alun perin olla rooli, jonka opimme miellyttämään muita tai suojelemaan itseämme.

Roolien harha näkyy siinä, miten henkilökohtaiseen identiteettiin suhtaudutaan. Ajattelemme ehkä olevamme “yksilöitä”, joilla on vakiintuneet luonteenpiirteet, mielipiteet ja tavat. Nämä voivat kuitenkin muuttua elämän tilanteiden vaihtuessa – mikä kertoo, etteivät ne ole pysyvä perusta, vaan muovautuvia kerroksia. Esimerkiksi ihminen, joka on aina pitänyt itseään hiljaisena ja pidättyvänä, saattaa uuden inspiroivan ystäväpiirin keskellä puhjeta puheliaaksi ja rohkeaksi. Oliko hänen “todellinen luonteensa” muuttunut, vai putosiko vain pois rooli, joka oli pitänyt häntä varautuneena? Samoin työrooliin uppoutunut ihminen voi eläköidyttyään tuntea kadottaneensa itsensä – kunnes ymmärtää, että se, mikä katosi, olikin vain tehtävän mukanaan tuoma rooli, ei hänen aito olemuksensa.

Tämä oivallus voi aluksi hämmentää. Jos kaikki ne piirteet, joiden varaan olen minäkuvani rakentanut, ovatkin lopulta kuin lainattuja roolivaatteita, niin kuka tai mikä minä pohjimmiltani olen? On pelottavaa katsoa peiliin ja nähdä kerrosten taa, sillä roolit ovat antaneet turvaa ja tarkoitusta elämälle. Ne ovat kertoneet meille, keitä olemme – tai ainakin, keitä meidän pitäisi olla. Ilman niitä saatamme tuntea olevan tyhjän päällä. Juuri tässä kohdin piilee rooleihin samaistumisen suurin harha: uskomme, että roolien alta paljastuu ei-mitään, vaikka todellisuudessa siellä piilee kaikki mitä oikeasti olemme. Roolien tuolla puolen odottaa todellinen Itse, meidän aitoin ydinolemuksemme, mutta ego – tuo kerroksista rakentunut pieni minä – pelkää sen paljastumista.

 

Pelon ohjaamat suojarakenteet

Miksi pidämme rooleistamme niin tiukasti kiinni? Miksi lapsena huolella rakennetusta minä-roolista tulee aikuisena niin vahva, ettei siitä hevillä luovuta? Syynä on useimmiten pelko. Roolimme ovat kuin suojakilpiä, joiden taakse piiloudumme maailman myrskyiltä. Jokaisen roolin taustalla on hienovarainen pelko siitä, että ilman tätä naamaria emme tulisi hyväksytyiksi tai emme olisi turvassa.

Usein emme tietoisesti tunnista pelkoa, joka roolejamme ohjaa. Se kätkeytyy monien motiivien taakse. Tarkastellaan muutamia esimerkkejä arjen rooleista ja niiden taustalla vaikuttavista pelon sävyttämistä uskomuksista:

• Miellyttäjä – “kiltti” ja aina mukautuva rooli, jonka taustalla on pelko hylkäämisestä. Miellyttäjä yrittää jatkuvasti ansaita hyväksyntää asettamalla toisten tarpeet omiensa edelle, jottei kukaan vain pettyisi häneen.
• Suorittaja – tunnollinen puurtaja, jota ohjaa epäonnistumisen ja arvottomuuden pelko. Suorittaja uskoo, että hänen arvonsa perustuu saavutuksiin ja virheettömyyteen, joten hän paiskii töitä uupumukseen asti peläten, että pysähtyessä häntä ei enää pidettäisi pätevänä tai tärkeänä.
• Pelastaja – auttajan rooli, jonka taustalla voi olla pelko siitä, ettei itse ole riittävän hyvä, ellei jatkuvasti korjaa ja hoivaa muita. Pelastaja hakee omaa arvontunnettaan olemalla tarpeellinen toisille – hän pelkää, että ilman tätä tehtävää hänellä ei ole merkitystä.
• Taisteilija – vahvan ja kovan rooli, jonka juurena on haavoittuvuuden pelko. Taisteilija piilottaa epävarmuutensa kovuuden ja rohkeuden naamion alle, koska pelkää tulevansa satutetuksi tai heikoksi, jos päästää pehmeyden näkyville.

Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä. Jokaisella meillä on omat versiomme rooleista, joilla haemme turvaa ja hyväksyntää. Roolit voivat olla myös hyvin arkisia: “huolehtiva äiti”, “hauska kaveri”, “asiantunteva ammattilainen”, “perheenjärjestäjä”. Niissä itsessään ei ole mitään väärää – on luonnollista, että toimimme eri tilanteissa eri tavoin. Kuitenkin, jos rooli on syntynyt pelon ohjaamana ja jos olemme siihen liiaksi samaistuneet, siitä tulee rajoittava. Pelon sävyttämänä roolista muodostuu suojarakenne, joka estää meitä olemasta aidosti sitä, mitä olemme syvällä sisimmässämme.

Roolien suojissa eläminen tuo hetkellistä turvallisuudentunnetta. Kun tiedän esittäväni “oikeaa roolia”, tunnen hallitsevani tilanteita paremmin – saanhan ainakin näennäisesti hyväksyntää. Pitkällä tähtäimellä roolit voivat kuitenkin alkaa ahdistaa. Ne rajaavat elämäämme: “En voi tehdä sitä tai tätä, koska se ei sovi rooliini.” Miellyttäjä ei uskalla sanoa ei silloinkaan, kun on uupunut. Vahvan roolin omaksunut ei kehtaa pyytää apua, vaikka sitä tarvitsisi kipeästi. Roolien muodostama panssari kääntyy itseämme vastaan – siitä tulee häkki, jonka kalterit tosin olemme rakentaneet itse.

On myös hyvä huomata, että ympäristömme vahvistaa roolejamme. Kerran omaksutusta roolista voi olla vaikea poiketa, koska läheiset ja tuttavatkin ovat tottuneet siihen. “Luokan pelleä” on vaikea yhtäkkiä ottaa vakavasti, jos tämä haluaisikin näyttää vakavan puolensa. “Vahva nainen” saattaa jäädä ilman tukea, jos itkee, koska ympärillä olevat olettavat hänen kyllä pärjäävän. Tällaiset kokemukset voivat entisestään lisätä pelkoa: “Jos en ole sitä, mitä minulta odotetaan, jään yksin.” Niinpä roolista tulee entistä tiukempi suojapanssari.

Lopulta lähes kaikki pelon ohjaamat roolit kiteytyvät yhteen peruspelkoon: “En riitä tällaisena kuin olen. Minun täytyy olla jotakin muuta ollakseni rakastettava tai turvassa.” Tämä uskomus on egon ytimessä. Ego – pieni pelkoon perustuva minä – kuiskaa meille, että aito itse ei kelpaa. Niinpä se kehittää lakkaamatta uusia rooleja, selityksiä ja strategioita, joilla varmistaa rakkauden ja hyväksynnän saannin. Ego yrittää ratkaista rakkaudettomuuden ongelmaa rakentamalla lisää suojia pelosta käsin. Ironista kyllä, juuri nämä suojat ylläpitävät sitä rakkauden puutetta, jota ego pakenee.

 

 

Rakkaus vai pelko – valinnan mahdollisuus

Elämän jokaisessa tilanteessa meillä on pohjimmiltaan kaksi sisäistä näkökulmaa, joista käsin voimme toimia: rakkaus tai pelko. Kaikki tekomme, ajatuksemme ja reaktiomme kumpuavat lopulta jommastakummasta lähteestä. Usein emme pysähdy tätä huomaamaan, mutta kun alamme tarkastella itseämme rehellisesti, voimme kysyä: Valitsenko nyt pelon vai rakkauden?

Pelko kaventaa ja sulkee. Pelon vallassa rakennamme muureja, pidämme kiinni vanhoista rooleista, pakenemme tai hyökkäämme. Pelko sanoo: ”Suojautuaksesi sinun täytyy kontrolloida, miellyttää, piiloutua tai kovettaa itsesi.” Se kuiskaa, että maailma on vaarallinen ja sinä olet erillinen, yksin selviämässä. Pelosta käsin tehty valinta johtaa usein ahdistukseen, erillisyyden kokemukseen ja kärsimyksen jatkumiseen, vaikka hetkellisesti se voi tuoda helpotusta tai turvallisuuden tunteen illuusiota.

Rakkaus puolestaan avartaa ja avaa. Rakkauden näkökulmasta uskallamme riisua suojamuuria, koska tunnemme syvällä, että todellinen turva löytyy aitoudesta. Rakkaus sanoo: ”Uskalla luottaa, uskalla olla totta, uskalla kohdata avoimin sydämin.” Kun toimimme rakkaudesta käsin, annamme itsemme nähdä sekä itsemme että toiset myötätunnolla ja rohkeudella. Rakkaus ei tarkoita naiiviutta tai sitä, ettemme asettaisi rajoja tarvittaessa – päinvastoin, rakkaudesta kumpuava rohkeus voi asettaa terveitä rajoja, sanoa tarvittaessa ei pelkäämättä hylkäystä. Rakkaus meissä tunnistaa oman ja toisten arvon, eikä siksi tarvitse keinotekoisia rooleja pönkittämään sitä.

Kaikki on valintaa rakkauden ja pelon välillä. Tämä ajatus kulkee läpi elämän kuin punaisena lankana. Aamulla voin herätessäni jo tiedostaa: valitsenko kohdata tämän päivän pelokkaasti vai rakkaudella? Kohtaanko puolisoni, lapseni, työtoverini pelon suojamuurin takaa vai rakkauden lämmöstä käsin? Jopa ajatustasolla: uskonko itsestäni pelon tarinan (“minun on pakko olla tällainen, muuten en kelpaa”) vai rakkauden totuuden (“minä riitän juuri tällaisena, voin olla oma itseni”)? Mitä useammin pysähdymme kysymään, ohjaako minua nyt pelko vai rakkaus, sitä tietoisemmiksi tulemme valinnan mahdollisuudesta.

On lohdullista havaita, että voimme koska tahansa tehdä uuden valinnan. Vaikka olisimme huomanneet eläneemme vuosia pelon kahleissa, roolien taakse piiloutuen, tässä ja nyt voimme kokeilla toisenlaista tapaa. Rakkaus on valinta, joka on aina avoinna. Se ei ehkä tunnu aluksi helpolta – vanha pelkoon nojaava ego-minämme varoittelee muutoksen vaaroista. Roolien riisuminen voi pelottaa, sillä ego pelkää menettävänsä valtansa. Muutos herättää epävarmuutta: “Mitä jos en kelpaa tällaisena paljaana itsenäni? Entä jos maailma satuttaa, jos en ole jatkuvasti varuillani?” Nämä kysymykset ovat ymmärrettäviä. Siksi rakkauden valinta onkin usein tietoinen päätös luottaa. Se on hyppy, joskus kuin uskaltaisi astua näyttämölle ilman rooliasua – alastomana omana itsenään – ja luottaa, että on silti turvassa.

Päivittäisessä elämässä rakkauden valinta voi ilmetä pieninä tekoina: uskallan sanoa rehellisen mielipiteeni pelkäämättä, vaikka se olisi vastoin enemmistön kantaa. Tai annan toisen ihmisen nähdä haavoittuvuuteni – myönnän olevani väsynyt, surullinen tai tarvitsevani apua – luottaen, että aito kohtaaminen on tärkeämpää kuin vahvan roolin ylläpito. Rakkaus on myös itsensä hyväksymistä: lempeyttä itseä kohtaan silloin, kun huomaa jälleen sortuneensa vanhaan pelkoon. Jokainen kerta, kun toimimme hieman totutusta roolistamme poiketen kohti avoimuutta, olemme valinneet rakkauden pelon sijaan.

 

 

Ego ja todellinen Itse

Kun puhumme minuuden kerroksista, rooleista ja valinnoista rakkauden sekä pelon välillä, nousee esiin väistämättä käsite ego. Ego on nimi sille harhaiselle minän tunteelle, joka rakentuu pelosta. Se on se lukemattomista rooleista, menneistä tarinoista ja tulevaisuuden huolista punottu kudelma, jota pidämme “minuna”. Ego syntyy juuri sillä hetkellä, kun astumme pois rakkauden tilasta – kun alamme uskoa, ettemme sellaisenaan riitä. Siitä alkavat kaikki egon juonet: roolien rakentaminen, puolustautuminen, hyökkääminen, miellyttäminen, kontrolloiminen. Ego elää kuin jatkuvassa selviytymistaistelussa, koska se kokee maailman ja toiset uhkina omalle olemassaololleen. Ja niin kauan kuin samaistumme egoon, luulemme että me käymme tuota taistelua.

Todellinen Itse puolestaan on se, mikä jää jäljelle, kun kaikki roolit ja pelot riisutaan. Se on se syvä tietoisuus ja rauha, joka on aina ollut meissä, tietoisuutena kaiken kokemuksen taustalla. Sitä voisi kutsua myös sieluksi, ydinminuudeksi, puhtaaksi tietoisuudeksi tai rakkaudeksi – nimillä ei lopulta ole väliä. Tärkeää on oivaltaa, että tuo aidoin Itse on todellinen, pysyvä ja ehjä, toisin kuin roolien muodostama ego, joka on ailahteleva ja ulkoisten olosuhteiden armoilla. Siinä missä ego syntyy pelosta ja tarvitsee pelkoa pysyäkseen yllä, todellinen Itse tunnetaan rakkauden kautta. Rakkaus on ikään kuin sen kotikenttä, sen luonnollinen olotila.

Pohjimmiltaan on vain tietoisuus. Tätä ei ole tarkoitus käyttää lyömäaseena itseämme vastaan (“kaikki on harhaa, mitä väliä millään”) – päinvastoin, se on kutsu nähdä syvemmin. Vaikka maailma on uni, se on käyttökelpoinen heräämisen kenttä: näyttämö, jolla voimme oppia erottamaan pelon ja rakkauden äänet ja valita näistä kahdesta rakkauden. Kaikki päivittäiset roolimme ja kohtaamamme tilanteet ovat mahdollisuuksia tähän harjoitukseen. Ne ovat peilejä, joista voimme havahtua huomaamaan, mihin samaistumme ja mitä valitsemme juuri nyt.

Ego haluaa meidän pysyvän rooleihimme uppoutuneina, koska siten se säilyttää hallintansa. Mutta joka kerta kun valitsemme rakkauden – esimerkiksi uskallamme kohdata toisen ihmisen aidosti ilman roolin naamaria – ego heikkenee. Rakkauden valinta on egolle myrkkyä, sillä ego tietää, että rakkauden valossa sen valheellinen luonne paljastuu. Sen vuoksi egosta käsin koemme usein voimakasta vastustusta juuri ennen suurta oivallusta: pelko saattaa voimistua kuin viimeisenä yrityksenä estää meitä riisumasta panssaria. Jos kuitenkin maltamme pysyä rakkaudessa, tuo pelon illuusio alkaa hiljalleen hiipua pois.

Kerrosten kuoriminen omasta itsestä on prosessi, joka vaatii kärsivällisyyttä ja lempeyttä. Emme ehkä hetkessä pysty heittämään syrjään kaikkia elinikäisiä roolejamme – eikä tarvitsekaan. Riittää, että tulemme tietoisiksi niistä. Alamme huomata: “Ah, nyt tämä reaktio tulee siitä pelokkaasta osastani, joka haluaa vetää vanhan roolin päälle.” Jo huomaaminen on iso askel. Siitä seuraa mahdollisuus tehdä toisin, vaikka pienen pienin askelin. Ehkä seuraavalla kerralla uskallan olla himpun verran avoimempi. Ehkä pysähdyn hengittämään, kun tekisi mieli paeta vaikeaa tilannetta, ja päätänkin pysyä läsnä rakkaudella. Jokainen tällainen hetki on voitto todelliselle Itselle – rakkaudelle meissä.

Roolien riisuminen ei hävitä mitään sellaista, mitä oikeasti tarvitsisimme. Päinvastoin, se mikä katoaa, on se mitä emme koskaan todella olleetkaan. Emme ole nuo pelon luomat roolit; me olemme jotain äärettömästi enemmän. Kun uloimmat kerrokset kuoritaan pois, jäljelle jäävä ydin on yksinkertainen ja kaunis. Se on se sama viaton olento, joka lapsena nauroi ja itki vapaasti – nyt vain tietoisempana itsestään. Se on sinä ilman kaikkia tarinoita: puhdas kokemus olemassaolosta. Ja paradoksaalisesti juuri tuossa aitoudessa tunnemme yhteyden kaikkeen. Emme olekaan koskaan olleet erillisiä tai yksin – rakkaus yhdistää meidät sekä omaan syvimpään itseemme että toisiin.

Kaikki kiteytyy lopulta tähän: kaikki on valintaa rakkauden ja pelon välillä. Ego rakentuu pelosta, todellinen Itse nousee esiin rakkauden kautta. Jokainen hetki tarjoaa uuden tilaisuuden valita. Kun valitsemme rakkauden, valitsemme todellisuuden, rauhan ja yhteyden. Se valinta on heräämistä totuuteen siitä, keitä todella olemme. Ja mitä useammin teemme tuon valinnan, sitä kirkkaammin havahdumme huomaamaan, että rakkaus – oma syvin olemuksemme – on aina ollut ja tulee aina olemaan todellisinta, mitä on.

Harjoitus: Roolien tunnistaminen arjessa

Tämän luvun myötä olemme tutkineet, kuinka monin tavoin roolit ohjaavat käytöstämme ja valintojamme. Nyt on aika viedä tämä oivallus käytännön tasolle ja tutkia omia roolejasi arjen keskellä.

Tee näin:

1. Tietoinen havainnointi:
   Pysähdy päivän aikana muutaman kerran tietoisesti havainnoimaan, millaista roolia kulloinkin esität. Kysy itseltäsi hetkeksi pysähtyen:
   ”Minkä roolin kautta toimin juuri nyt? Olenko aito itseni vai esitänkö jotain tuttua roolia, kuten miellyttäjää, suorittajaa tai vahvaa?”
2. Kirjaa kokemukset:
   Kirjoita päivän päätteeksi lyhyesti ylös kolme tilannetta päivän ajalta, joissa huomasit toimivasi jonkin roolin kautta. Kirjaa tilanteen lyhyt kuvaus ja pohdi seuraavia kysymyksiä:
   • Mitä roolia esitit kyseisessä tilanteessa?
   • Miksi juuri tämä rooli aktivoitui? (Esimerkiksi halusitko tulla hyväksytyksi, pelkäsitkö kritiikkiä vai tavoittelitko jotain muuta?)
   • Kuinka olisit reagoinut, jos olisit uskaltanut olla oma itsesi ilman kyseistä roolia?
3. Pohdi ja oivalla:
   Tarkastele päivän kirjaustasi myötätuntoisesti. Huomaatko toistuvia kaavoja? Mitä voisit oppia itsestäsi näiden havaintojen kautta?

Muista, ettei roolien tarkoitus ole saada sinua tuntemaan syyllisyyttä tai epäonnistumista – päinvastoin, niiden tunnistaminen on mahdollisuus lempeään havahtumiseen ja itsesi vapauttamiseen.

Tämän harjoituksen avulla opit vähitellen tunnistamaan ja purkamaan tarpeettomia rooleja. Näin voit elää aidompana, vapaampana ja yhä lähempänä todellista itseäsi.